toiveita

enemmän kuin mitään ikinä
toivoisin vain pysyväni
turvassa vakaalla maalla

tahdon jalat jotka kantavat
kivikoilla ja rantateillä
läpi hämärien klubikeikkojen
ja aurinkoisten kevätpäivien

tahdon mielen joka on avoin
valoisa ja täynnä toivoa
nykyisyyden, tulevaisuuden
johon ei pelota katsella

haluan sormet joita ei palella
juoda liian makeaa kaakaota

teetä ja CMX:ää

spontaani suunnitelmamuutos
ei sittenkään omaan huoneeseen nukkumaan
vaan puolitutun kämpille
sateisella Tampereella

istuskelen lattioilla
tai jumitan sikin sokin sängyllä
kerron muistoja ja mielipiteitä
A.W.Yrjänästä

ja nauran jutuille jotka
ovat niin tyhmiä että vain väsyneet nauravat

älä nyt sentään menehdy

hitot saksan kokeesta
hitot ohimenevistä pyykkivuoroista

on hauskaa viettää iltaa eri tavoin
kuin alun perin suunnitteli

varsin huono idea

on aavemaista
muistaa istuvansa vanhan sairaalan huoneistossa
kello käy keskiyötä enkä
tahtoisi tällä hetkellä uskoa aaveisiin

tai kuolleista herääviin
eläviin nukkeihin
katoaviin peukalokyytiläisiin

ajatella entisiä potilaita
lepraan menehtyneitä, haudattuja
keltaisen autiotalon rikottuja ikkunoita
uhkaavaa siluettia aivan
pihan toisella puolella

hätkähdellä jokaista narahdusta
aukoa ovia varoen,
hiipiä villasukat jalassa
tavallista pelokkaammin

eihän vielä ole pyhäinpäiväkään,
eikä syytä sille miksi
sielut päättäisivät nousta ylös juuri
tänä yönä

kun kaikessa harkitsemattomuudessa
katsoin filmipätkiä Stephen Kingin novelleista

puhdistus

tuntuu vaikealta kiskoutua takaisin,

ulkona käy tuuli
ja sade
rautateiden kirskuvat äänet

onnelliset ihmiset lähtevät, jättävät
minut tälle synkälle asemalle

kaupunki on pieni mutta
ylhäältä katsottuna se näyttää kauniilta

en saa mielestäni
kuvia valkokankaalla

vaivun uneen ääniä päässäni

tuuli, sade ja huutoja

pelkään verta,
rakastan tulennuolemia autiokaupunkeja

riemu

toisinaan on ihanaa
ympärillä hälinää ja naurua

olen hyväntuulinen
välitön
voisin kai hölmöillä jos joku muu
tekisi niin ensin

oi, kohta ei enää kellään
ole taakkanaan yo-kokeita
sitten voimme taas valvoa!

lukittua kotiluokkaan
kirjoittamaan tarinoita koko yöksi

heräillä toistemme huoneista
jos ehdimme nukahtaa
ennen auringonnousua

syysharhailu

olin melkein unohtanut
mitä on kävellä syksyssä

metsäpolku
kuolleiden lehtien peittämä
taivas on harmaa, tihuttaa

kuulen kurkiaurat puiden lomasta
liikenteen etäisen huminan
sekoittuneena tuuleen

on niin kumman hiljaista
lahden vastarannalta kohoaa kaupunki
jonka varjoa pakoilen
puiden lomassa

kuin kymmenenvuotiaana
vain mielikuvituspersoona puuttuu
olen vaihtanut sen
luonnosvihkoon takintaskussa

kotona taas

joskus kyseenalaistan toimintani:
mitä teen täällä missä olen
väistämättä  itsekseni

kun muut lukevat vielä kokeisiin
tai juhlivat omiaan jossain

miksen ota bussia, junaa
omenapuiden katveeseen
siihen eloisaan sisäoppilaitokseen
josta joudun pian lähtemään?

mutta kävellessäni katuja
katsellessani ihmisiä
raitiovaunun ikkunoista tiedän
että joskus tarvitsen tätä

pölyä, sadetta ja hukkumista väkijoukkoon

tänään eivät väistöliikkeet jalkakäytävällä ahdista,
ruuhka-aika tuntuu kotoisalta

poikkean kauppoihin,
valitsen kortteja, näperrän kirjoja,
välimatkat kutistuvat täällä

kymmenen kilometriä
kotoa keskustaan on rutiini

toisaalta
kolme kilometriä on rajapyykki
jonka jälkeen ei ole enää mitään

jättää kaikki ja lähteä

oi niitä joilla on taito lähteä
ja rohkeutta olla välittämättä
vaikkei osaa kieltä, ei tiedä tapoja
eivät voi kannella mukaan
juna-aikatauluja

jos saisin lähteä niin minne?
ehkä Norjan kautta kohti maailmaa
jota en tunne kuin karttakuvissa

kurkottaisin Euroopan eteläisimmille rajoille
ja - jos suinkaan uskaltaisin -
niiden ylitse,
Välimeren taakse

ajatus nousee päähän

jos joku pystyy
kyllä minäkin!

en huoli eximioista tai magnasta,
opettelen saksaa kommunikoidakseni
Alppimaissa

entä sitten jos en tavoita
sen suloisen tytön katsetta

voisin tutustua liutaan uusia
valehdella vaikka elämäni
jos se vanha ei tunnu enää omalta

entä sitten jos en pääse yliopistoon
toisella kerralla,
ainahan voi paeta Pietariin ja tajuta
haluavansa olla tulevaisuudessa
bussirahastaja

aloitin pienestä
aloitin ajamalla julkisilla
ympäri Helsinkiä,

valloitin Suomen kartalla ja kesäisillä seikkailuilla
pohjoiseen ja itärajalle

seuraavaksi Inariin
ehkä joskus vielä
maailmalle

hyödyllisesti kulutettu päivä

mitä kuuluisi tehdä
että lakkaisi väsyttämästä?

sytyttää kirkkaammat valot
heittää kasvoille kylmää vettä
ja hengittää alkuillan viileyttä
parvekkeella josta nyt näkee kadulle

viereinen piha
on revitty matalaksi

päähäni sattuu
mutta hymyilyttää

en malttaisi lopettaa
lukemista kun olen niin kauan odottanut
saavani tarttua taas kirjoihin
joita ei sanele opiskelupakko

kirjanmerkki
on kateissa,

jos se ei löydy niin
ei asia ole maailmanloppu
mutta surettaa silti
käytettyäni samaa jo vuosia

taikavaloja

syksy laskeutuu pimeäsi
kaupunki syttyy tuleen
vastalauseena kaamokselle;
vastalauseena valopaolle

maailma laajenee,
juon kaakaota ja veri
pakenee sormenpäihin

ihmismassat ovat pysähtyneitä
eikä koskaan tunnu näin
rauhalliselta

lasten levottomat liikkeet,
pieni tyttö kavahtaa ruohikosta
nousevaa savua

näkisin samoin silmin
uskoisin yliluonnollisen läsnäoloon

väriskaalat valkeasta kobolttiin

taikavalotanssijoita

avaruudessa ei voi hengittää

allani on avaruus
hämmennän sormilla tähtisumua
heittelen pintakerroksia
sekaisin toistensa kanssa

enkä näe mitä syvällä tapahtuu
mutta voin kuvitella
sen sata ihmiselämää

jossakin
toisessa
todellisuudessa


haluan kirjoittaa rakastamisesta
joka on niin älyttömän suurta
ja järjetöntä

sellaisesta joka päättyy hyvin
tai siihen että kaikkia sattuu


haluan keskustella järvien kanssa
vielä monena syksynä

monena keväänä
hypätä veteen laiturilta
vaikka pelkään pohjamudissa
piileviä kaloja


älkää viekö minua pois rannasta,
olen rakentanut talon sinne
missä saan uittaa jalkojani

niin että varpaita paleltaa

kääntöpuoli

minussa on se

toinen puoli

tahtoisi huutaa totuuksia

jos kestäisi seuraukset

loukkaantuneet katseet ja

syvän hiljaisuuden

sähköistyvän ilmapiirin

katson itseäni

ajattelen olevani paha

nauran asioille

jotka kerran olivat suuria kipukohtia

asioille

joille ei saisi nauraa,

joista ei kuuluisi laskea leikkiä

asioita joita

ei vain sanota

teen silti niin

piittaamatta seurauksista

maalailen ihmisistä kuvia

joita myöhemmin voi olla

vaikea rikkoa

minussa asuu  

ihmisluontainen pahansuopuus

tahto nauraa muiden heikkouksille,

näyttääkseni itse paremmalta

anteeksi siitä,

anteeksi

pitkospuupolku

kerran minä päätin

rakastaa maailmaani vaikka

sitten aivan yksikseni

vaikka kukaan ei tuntisi tarvetta

levittää kanssani käsiä pitkospuilla

silloinkin

taisi olla syksy ja järvi

joskus toivoisin olevani yhä lapsi

en tahtoisi vielä

ymmärtää näin paljoa

sietämätöntä kasvaa

nähdä logiikan heikkous

vanhoissa suosikkielokuvissa

(tai makoilla lattialla

yokoepaniikissa)

onneksi tulee uusia hetkiä,

uusia rakkauksia

lisää kauniita syksyjä niiden raskaiden tilalle,

ei ehkä uutta lapsuutta

tai samaa luottamusta

viattomuutta

mutta

jotain mihin tarttua

ehkä

pohjanoteeraus

ei, en tahdo kertoa

siitä että itkin maantieteen tunnilla

alkaa olla jo liian hajottavaa

vajota näin alas

oppi on mennyt perille

viisi päivää, viisi päivää

aikaa heittää järkensä

vihaan tätä tunnetta;

en jaksa näyttää tarpeeksi ihmiseltä

paetakseni kaduille

mutten jaksa näitä neljää seinää

yhtäkään yo-vihkoa

kolmoskurssin toivottomia

tulevaisuuskuvia

anteeksi etten aina jaksa

sammuttaa valoja huoneesta

ja anteeksi etten voi tehdä enempää

sademetsien puolesta

anteeksi etten muista oikeaa prepositiota

ymmärrä jokaista lukemaani virkettä

tai muodosta täydellistä

passiivirakennetta

jos ensi viikolla saan eteeni kokeita

joista en ymmärrä sanaakaan

itken ensin kolme tuntia

ja salista lähdettyäni hajotan paikkoja

jumalauta, YTL,

pohdin jo suomen sivulauserakenteita!

käännän mielessäni ruotsiksi

kaikkien laulujen sanat

enkä voi tehdä enää yhtään mitään ajattelematta

sen maantieteellistä

merkitystä

Orivesiviikonloppu

keskiarvoisesti olisin tänään

Helsingin tulvivilla kaduilla

mutten ole

nukun yksi kahden hengen huoneessa

sen seinillä

kummallisia varjoja

ja jos satoikin

en tiedä

suljin verhot, laitoin ovet kiinni

etten kuulisi ulkopuolisia ääniä

että lukisin koko päivän

kuin heikkopäinen

ruotsia, maantiedettä

viimeistä viikonloppua –

täällä kun ajaa pyörällä

ei tarvitse pelätä allekävelijöitä

voin viilettää rauhassa alamäessä

törmäilemättä

japanilaisturisteihin

hiljaisuus

ihmisvaje

täällä ei ole pakko

kommunikoida jos ei huvita

kun puhelinkin on äänettömällä

työpöydän laatikossa

vapaudesta ja vastuusta

kai tätä voisi kutsua vapautumiseksi;

että yritän pestä käteni

luonnonvarojen kuluttamisesta

tehotuotannosta ja yksityisautoilusta

koska minulla on

vapaus valita -

mahdollisuus nousta linja-autoon

koska minulla on lukutaito

ja turvallinen kotikaupunki

enkä joudu päivästä toiseen miettimään

kuinka tänään pelastan itseni

kun maailmanloppu tulee,

aurinko lakkaa toimimasta tai

kivi antaa periksi liian painon alla

haluan kyetä katsomaan itseäni silmiin:

ainakin minä yritin,

ainakin tein parhaani

maailma on niin kaunis

haluan olla

sille tarpeeksi

saksan kieliopista

oi saksan kielioppi,

petit minut kurjasti tylsällä passiivillasi

kuinka pelkään oppivani inhoamaan keväällä

akkusatiiveja, datiivia

sekä kaksoisinfinitiivin perimmäistä ideaa

ja voi rakkaat saksalaiset

onko pakko keksiä niin monta

samankaltaista verbiä

eihän näitä opi hullukaan

erottelemaan

toisistaan

toisinaan heitän kirjat seinään ja huudan:

pitäkää passiivinne!

pitäkää partisiippinne

ja konjunktiivin perfekti!

enhän edes tahtoisi oppia kieltä

jossa isolla kirjoitetaan muutakin

kuin erisnimet

tai virkkeen alkusanat

-

hetken päästä

poimin kirjat lattialla

jokin tässä on silti niin mielenkiintoista

absolutistit on niin tylsiä

en välitä katsella maailmaa

lasittunein silmin

tai suodattaa tunteita alkoholin läpi

jos se tekee minusta tylsän niin tehköön

sillä minulla on hauskaa

olen onnellisempi kuin ikinä

onnellinen vain kun saan lukea

kävellä ulkona

puhua vierailla kielillä

tanssia keikoilla

polkea niin lujaa kuin jalat kantavat

puristaa kädestä ystävää

maata lattialla kirjoittamassa päiväkirjaa

laittaa vegaaniruokaa

päiväunikoomailla

haaveita hienosta tulevaisuudessa

jossa minua ei edelleenkään kiinnosta

mitä muut oikein ajattelevat

parhaissa juhlissa

tarjotaan teetä ja keskusteluja

löytöretkeilyä

välissä veden ja ratakiskojen

tämä soramonttu on ovelasti piilossa

istun kivikossa

seurana pienet hämähäkit

vilistävät koloihin pakoon viileyttä

löysin tänne

liian myöhään;

kohta on talvi eivätkä

renkaat kuljeta lumella

ja kevään alkaessa olen

kaukana täältä

olisi pitänyt olla pyörä

heti alusta asti

kuinka monta hetkeä olisin voinut viettää

kuunnellen ohikiitävää junaa

liottaa sormenpäitä vedenpinnassa

varokaa katolta putoavia abeja

nyt olisi aika

syödä paniikissa kynnet lyhyiksi

lukea koko sanakirja kannesta kanteen

ja hypätä alas kattotasanteelta

no,

totuus on se ettei edes pelota

ehkä kahdentoista tunnin kuluttua

jalat viimein tärisevät allani

kielistudiossa

jos vain saisin nimeni

oikeaan reunaan

mustaisin oikeat pallukat kokelasnumerossa

enkä kirjoittaisi kieleksi tällä kertaa

metsänenetsi, pitkä oppimäärä

ja jos YTL on armollinen,

kaiken pitäisi sujua

ehkä ihan hyvin

säälittävä syksy

sinun olisi kuulunut tanssittaa minua

tulla vastaan rautatieasemalle

kuunnella kuinka puhelimessa selitän

pelkääväni lautakuntaa

nyt en voi edes soittaa sinulle

kysyäkseni mitä kuuluu

totta kai se tuntuu pahalta

mutta silti

niin järjettömän turha itkeä

silmiä päästään linja-auton takaosassa

tai kirjoittaa aiheesta runoja

rajaton kaupunki

nyt kun ovat poistuneet
iän ja pelkojen piirtämät
rajalinjat
kaupunki näyttää avoimelta

lauantai on suuria mahdollisuuksia

uskallanko astua sisään
uskallanko kävellä kaksi senttiä korkeammalla

ehkä kaikki alkoi
kun leikkasin tukkani
tai tajusin olevani väsynyt
väistämään jatkuvasti katseita

tänä iltana voisin haastaa itseni;
uskallanko hymyillä vastaantulijoille?

bussissa nukkumisen tärkeydestä

joskus ei tarvitse kuin hetken unta
sateen taustaääniä
moottorin tasaista hyrinää

sumeita ajatuksia
lyriikoita joita ei tarvitse tulkita
kieltä jota ei tarvitse päässään
käännellä toiseksi

kaikki tuntuu paremmalta
ajattelen aikaa kahden viikon päähän,

kaikki tuntuu helpommalta
kun ei tarvitse nostaa katsetta
mihinkään suuntaan

eräs arki-ilta

joskus on hyvä jäädä

silloin kun voisi vain olla matkalla

jäädä näkemään puiden keltaisuus

aistimaan viilennyt ilma

painaa kätensä veden pintakalvolle

syntyy rauhallisia iltoja

toinen soittaa viulua

minä juoksutan sormiani pitkin

sanakirjan ohuen ohuita lehtisiä

ei ole kirjoituksia

ei ole koulua

vain me kaksi jotka asumme

tässä sekaisessa huoneessa

kahdeksantoista

miksi maailmassa on paljon pahaa

ja olo silti niin jees?

se ei aukene minulle

eikä mikään muukaan

tänään auennut

olisiko sitten ollut

tarkoitus

tiedän vain

että olen yhtä tyhmä kuin eilen

tai kaksi vuotta sitten

jolloin valvoin kaikki yöt kolmeen

itkeäkseni väsymystä aamulla

jolloin en käyttänyt takkia

ihan vain koska ei huvita

jotain kehitystä sentään

muutosta ehkä parempaan

vaikka välillä istun itkemässä

niitä samoja vanhoja asioita

joiden yli vain täytyy päästä

uudestaan

uudestaan

jos jokin on varmaa niin se

että kaikki on niin saatanan epävarmaa

täynnä yllätyksiä

kohtaamisia jotka muuttavat

elämänkulkua

käsistä lipuneita tilaisuuksia

joiden perään on kai turha kaivata

tuleehan noita uusia

syysihastuksia

pöydällä on lehtiä lasipullossa

pitkästä aikaa tunnen

hetkellistä mustasukkaisuutta

onpa hassua,

sinulla oli tytön hiukset käsissä

sen, jolle olisin halunnut jutella

sitten kerrot kuinka sanoit

että minut hänen pitäisi tavata

kuinka onnelliseksi voikaan tulla

kuinka hölmöksi voi itsensä tuntea

ulkona on tänään kaunista

jos ei tarvitsisi lukea

ehtisin tutkia maailmaani

kunnolla

ajasta, paikasta toiseen

olisipa nimeni Solveig

ja kotini toisessa ajassa

mielellään

oravannahkayhteiskunnassa

liian vanha prinsessaleikeille

enkä sellainen tahtoisi olla;

 heillähän on velvollisuutensa

joita juuri koetan paeta

mutta tahtoisin metsään

kiven alle

tai puun juurakkoon

hakea vettä lähteestä

lämmittää sormia avotulen yllä

encore, herra Cohen!

rautaportaiden alle musiikki,

kurkin sinisävyiselle lavalle

yleisöön

vanha mies mustassa hatussa

ja ystäväni joka rakastaa häntä

istuu tuolla jossain

eihän tässä mitään voi –

hymy hiipii huulille

en osaa sanoja

nimetä kappaleita

taputan muiden mukana vain siksi

että tuo mies tekee jotain uskomatonta:

onnelliseksi

soittakoon vaikka kymmenen encorea

ja må hon leva

tänään ei mikään mene väärin
yksikään lasi ei hajoa
kahvi ei pala pohjaan tai vesi kiehu
liedelle

sukulaiset saapuvat ajallaan
eikä kukaan eksy
tai aja autoa väärälle paikalle

jaksan nauraa,
äitikin hymyilee
vaikka vihaa järjestää juhlia

keskustelu ei takkua
ei kiusallisia hiljaisuuksia
vaikeita hetkiä
kaikki tuntevat jo toisensa

olen helpottunut
hyväntuulinen

halauksia, kukkia,
kaulakoru, uusia teemukeja
kerrattuja lapsuusmuistoja
ruotsinkielinen onnittelulaulu

mikä parasta
ei tylsiä maljapuheita