Kotimatkalla

bussissa on liian täyttä

mutta olen turhan väsynyt

välittämään siitä

että ihmisten läsnäolo painaa minut vasten ikkunaa

sen takana aukenee iltakaupungin

loisteliaat katuvalot

vaihtelen kappaletta

kymmenen sekunnin välein

haluan vain kotiin, piiloutua

peittojen alle

jättää nousematta takaisin ihmisten ilmoille

Olette kauniita

kaikki nuo kauniit tytöt

jotka kulkevat lumisella kadulla

hiutaleita hiuksissa, kiskovat

huivia paremmin kasvojen suojaksi

te sekoitatte minun pääni

poltan kielen kaakaoon

kuuntelen mummin taivasteluja

naisten kanssa elävistä naisista

kätken hymyni siihen kuppiin

kysyn itseltäni että niin tosiaan

miksiköhän

minäkin haaveilen

pitkätukkaisesta pisamakasvoisesta

sellaisesta jonka hiusten lomaan

sitoa lettejä pujottaa rusetteja

pujottaa sormet samaan lapaseen

ja suudella pois jääkylmä pakkasvesi

rakkaus

tästä näkökulmasta

kirjahyllyni näyttävät tavattoman korkeilta

jos ne irtoaisivat seinästä

vyöryisivät päälleni

hautautuisin kirjoihin ja lasinsirpaleisiin

pikkuveli väittää että luen liikaa

liian outoja tarinoita

olen liimautunut paperiin

saamatta irti sormiani ennen viimeistä sivua

haluan lisää näitä

lopettaa koulut ja istua päivästä toiseen

lukemassa kunnes

kirjastosta ei löydy yhtäkään uutta teosta

On muuten runo numero 100! Vielä 266 jäljellä.

sankarimatkalla

ohikiitävä juna heitti lumet päälleni

minä laulan hieman lujempaa

sillan ali kulkee

tämän kaupungin asukkaita

minun ihmisiäni

jotka jakavat päivittäiset ihmeet

julkisen liikenteen myöhästelyn

raitiovaunulinjojen muutokset

helsinkiläisen taivaan valoilmiöt,

lasten naurun pulkkamäessä

jäätyneen merenlahden

näetkö sinä mitä minä näen

näetkö pelkät korttelit

vai myös niiden välissä puikkelehtivat

salaisuudet tarinat muistot

kuuletko mikä historia

kolisee noissa ratakiskoissa

kuuletko nivelvaunut

jotka katosivat aikaa sitten

tahtoisitko sinäkin seilata lautalla yli Pikku Huopalahden

lähtisitkö seikkailemaan

pitkin Vattuniemeä jos kauniisti pyydän

valoja

lehdessä kerrottiin Suomen olevan ruma maa

jossa on aina pimeä ja aina talvi

ja ihmiset vähäpuheisen etäisiä

mutta minne minä oikein menisin?

kasvoin täällä

missä katujen nimet lukevat

vokaalivoittoisella kielellä

totuin aamubussien uniseen hiljaisuuteen

siihen että ihmisillä on oma tilansa

vetämään pipon päähän

marraskuusta maaliskuuhun

ja liukastelemaan portaissa

loistamaan pimeässä

päiväni prinsessana

olisipa useammin päiviä

kauniissa mekoissa

hiukset laitettuna, silmät meikattuina

vanhat naiset tulevat kertomaan

omasta nuoruudestaan

kuinka silloin ei tanssittu

yhtä hienoissa vaatteissa

en tahtoisi kiirehtiä pois

voisin kuunnella heidän tarinoitaan tunnin

ja tanssia vielä muutaman kerran salissa

jossa kourallinen ihmisiä ihastelee

kuinka kauniita olemme

ottaa vastaan ruusuja

halauksia ja onnitteluja

olla näin vapautunut huoleton onnellinen

vermissen, verpassen

saksan opettaja sanoo:

ette te kaipaa linja-autoja

vaan myöhästytte niistä

nojailen kyynärpäitä pöytään

ja totean hiljaa:

sinä olet väärässä

minä olen asemalla

puoli tunti ennen lähtöaikaa

mutta harvassa ovat päivät

jolloin en ikävöisi

raitiovaunujen kolinaa

junan tasaista liikettä raiteilla

bussien kuoppaista menoa valtatiellä

tyhjäpää

pääni lyö tyhjää

kirjoitin tänään jo

kuusi ja puoli sivua

tekstiä jonka pelkään paljastuvan

painokelvottomaksi

kun huomenna tarkastelen sitä uudestaan

sisälläni möyrii pieni pettymys

ystävät eivät pääsekään katsomaan tansseja

ja pelkään lentokoneen jäävän kentälle

silloin kukaan ei tulisi katsomaan

kuinka näytän kauniilta

katkonaisista lauseista

kaoottisuutta on mahdoton

maalata sanoin paperille

mutta se on vähän kuin

lukea kirjaa ja hyppiä

yli joka toinen sana

Sinä minun Fridani sanoin

suutelin suulle

ei

ja sitten yrittää kertoa

jollekin ulkopuoliselle

mistä todella on kysymys

Kursivoitu pätkä: Emma Juslin - Frida ja Frida

anna jo olla

et ole kirjoittanut tänäänkään

ja suunnittelet nukkuvasi

kello yhdeksän illalla

käsitätkö,

päiväsi valuvat hukkaan

kun et pysy niitä edes hereillä loppuun asti

*

anna jo olla

minä luen nyt kirjaa

runoilen joku toinen päivä paperit täyteen

anna jo olla,

minua väsyttää

haluan sammuttaa ajatukseni ja nollata niitä

seitsemän tunnin ajan

sillä aamulla on jälleen valoisaa

haavepaikkoja

tämä huone on korkea, valoisa

täynnä ikkunoita

ja hyllymetreittäin kirjoja

osa uusia

toiset sata vuotta vanhoja

pöytiä jolle levittää paperinsa,

nojatuolit joihin käpertyä lukemaan

niin että varpaat lämpiävät

eikä lasin läpi käy viima

ihmiset kulkevat

harvoin pareittain

suurimmalle osalle riittää seuraa

jostakin opuksesta

minä uppoan yhteen

tunniksi pidempään kuin oli suunnitellut

pulkkamäessä

mäessä lumi nousee ilmaan

enkä jaksa enää olla pahoillani siitä

ettet sinä osaa vieläkään tulla ajoissa

ja juot pullostasi jotain itse sekoitettua

samalla kun kerrot siitä

alkoholisoituneesta naisesta

jota autoit tienpenkassa

(ja juuri siksi myöhästyit kolme varttia)

minä en uskaltanut laskea

sitä jyrkkää takarinnettä

lapsena siinä oli vaikea hengittää

joten katselin

kuinka katosit valkoiseen pilveen

ennen kuin juoksin mäen alas asti

loin silmäyksen puidentakaiseen kaupunkiin

– valot sumenevat mereksi

Onnea koulujen vanhimmat

olen katsonut kolmet tanssit

tuntenut onnea kauniista ystävistäni

ahminut silmilläni

kaikkia niitä tyttöjä mekkoja kampauksia

ennen kaikkea ilahtunut hymyistä

tanssijoiden kasvoilla

koska ei se ole tärkeintä

että jokainen askel

osuu kohdalleen

vaan tapa

jolla virheet korjataan

nauraen

Omia tansseja vielä odottaessa!

Tampere

onko Tampere ollut aina näin kaunis

ja rumuus vain mieleni kieroutunut illuusio

vai jäivätkö karut kadut

kulmien rosoisuus

lumen alle

maalasiko sen uudestaan musiikki

ja pieni kitkerä onnellisuus

ovatko asemalaiturit aina yhtä kun vapautus

vai tuntuuko näin hyvältä siksi

että olen menossa sinne minne juuri

nyt kaipaan eniten

ja onko junan lähtiessä itkeminen

aina ollut jollain tapaa sallitumpaa

kuin jossakin muualla?

Kalpea aamu

ulkona ei ole ollenkaan kylmä

vaikka aurinko vasta nousee

laiskasti

kaupungin ylle

kalpeaa taivasta takertuu hiuksiin

ihmiset kulkevat ohitseni

kuka töihin

tai mihinkin

minun maailmani tiivistyy

sydämensykkeiksi

ne hakkaavat samaa rytmiä jalkojen kanssa

kun saavutan lammen ja hautausmaan

eikä valo vieläkään halkaise

kokonaan pimeyttä

hidastan vauhtia

kuljen verkkaan läpi aamun

mitä olenkaan joskus menettänyt

nukkumalla näiden kaikkien ohitse

Eniten minua pelottaa

minuakin pelottavat monet asiat

suuret vesialtaat

ja syvät kuopat

mutta eniten katkerat ihmiset

sellaiset joiden sanojen takaa tihkuu

loppumaton raivo

ne jotka lyövät tuntemattomia kaduilla

ja rikkovat pulloja asvalttiin

välittämättä siitä kuka ehkä astuu päälle

eniten minua pelottaa maailma

jossa jo lapset ovat niin vihaisia

että he viiltävät käsiinsä lähtemättömät jäljet

itkevät peilin edessä

ja vannovat kuolevansa ennen

yläasteen loppua

ja pahinta on ettei se enää tunnu

koska sen on kuullut

ja nähnyt niin moneen kertaan

eniten minua pelottaa maailma

jossa sellaiset asiat lakkaavat

olemasta

pelottavia

Kirjoittamisesta

minä hieman kadehdin ystäväni

sormista irtoilevaa taukoamatonta naputusta

tarkastellessani omia sanaketjujani

niitä riittää tuskin sivuksi asti

mutta tämä ei ole kilpailu;

eikä voittajia ole mahdollista julistaa

kirjoittaessa

ei ole häviäjiä

paitsi ehkä se joka heittää kynänsä nurkkaan

siinä pelossa

ettei koskaan saavuta mitään

näennäisunessa

joskus selkärankaani pitkin kulkee joukko muurahaisia,

yleensä silloin kun

tunnen käden takkujen seassa

enkä tahdo nostaa kasvojani enää

sillä kukaan

harvoin silittää päätäni

joskus nukahtelen yleisten tilojen sohville

herään ihmisten ääniin

ja kävelen tokkurassa huoneeseeni

saatan istua minuutteja

vain hiljaa

tuijotella eteeni ja ajatella

tai maata silmät ummessa

näennäisesti nukkuen

tosiasiassa kehittelen kohtauksia

yleensä niissä joko
kuollaan tai suudellaan

hukkapäivä

välillä olen kertakaikkisen surkea

hyödytön ihmiskasa

ja haluan vain nukkua

nukkua nukkua

melko pitkään

ja paljon

vaikka oikeasti pitäisi nousta

kuoria appelsiini

ja pistää pää ulos maailmaan

joka elää ympärilläni

myös niinä tunteina

jotka makaan silmät kiinni

värisen kylmästä

lasken tunteja kotiinlähtöön

näin hukkaan tehokkaasti loppupäivän

se seurustelee

hän on hymyillessään niin kaunis,

painan mieleeni jokaisen yksityiskohdan

violeteista villasukista solisluihin ja kirkkaisiin silmiin

minä tärisen kylmästä

mutta sen ei ole väliä

hän polttaa tupakkaa ja minua huimaa

ei tällaista vain tapahdu minulle,

en ole sellainen

jonka puhelinnumeroa kauniit tytöt kysyvät

sellainen jolle sanotaan

”jos tulet pohjoiseen voidaan tavata

näytän sinulle Rotuaarin”

ensimmäistä kertaa

katson häntä silmiin avoimesti

en vain salaa käytävillä

ohikulkiessa

rukoillen etten jää kiinni

salavilkuilusta

Otsikosta krediittiä Herra Ylpölle & Ihmisille.

Pala tylsää arkea

päivä on hyvä

jos saksan opettaja kehuu kielitaitoa

vaikka välillä ääntääkin väärin

pitkiä vaikeita sanoja

selasin kirjastossa maantiekarttoja

sekä kaupunkioppaita

puolivälissä matkaa varpaat jäätyvät

auttamattomasti

ja patjan ympärille kohoaa

yhä vain korkeammat kasat paperia

tältäkö myös tuleva asuntoni

sitten joskus näyttää?

kirjoja kaikkialla

en muuten osaa runoilla

ja jogurtti syväjäätyy taas kerran

kun en muista ottaa sitä pois ikkunan välistä

kaupungin pienuudesta kielii se

että kadulla törmää ensin opettajaansa

sitten tyttöön jonka kanssa

istuu samoilla oppitunneilla

Yhteenkuuluvuudesta

on harvinainen hetki

jolloin kuuluu vain paperin ääntä

ei yhtään ylimääräistä sanaa

lyijykynäviivojen ulkopuolella

normaalisti aina riittäisi vähän kommentoitavaa

ääneen kerrottavia asioita

ja se on hyvä

mutta pidän näistä

hiljaisista yhteysymmärryksen hetkistä

jokainen tässä huoneessa ymmärtää:

paperille voi luoda maailman

että loppupeleissä juuri nuo paperimaailmat

sitovat meidät näin tiivisti yhteen

violetti

kaipaan jotakin

kuin hiljaisuutta joka on pakko rikkoa

raspikurkkuäänin

maata poski lattiaa vasten

jotta saattaa hengittää

minä en osaa unohtaa

minä en itke elokuvissa kuin muut

mutta kiedon kädet vartaloni ympäri

lakatakseni tuntemasta

ääriviivojani

tällä selkeydellä

ja haluan takertua

epätoivoisesti kehen tahansa

asetella kynttilät rinkiin ja sytyttää palamaan

katsella seiniä ilman

että kukaan kysyy miksi

Nieidamánnát

beavvás

dat lea allagasas

ja šealgat lea beavvi

muhto davvin idjaluvvá

nástit čuovgat albmeasi

buolaštit

nieidamánná, mátkáláš

mielasvuohta, giellavealgu oahpistit

geazos biega ja guolddu

ja mun vuordan dáppe

čohkán vuolde máttabiegga

doaivun:

boađe mu lusa, ráhkiste

cummastalla

rávka dálvenagaris

Buorre sámi álbmotbeaivi! Hyvää saamelaisten kansallispäivää!

teehetki

me juhlimme yhdessä

minä ja rakas ystäväni teekuppi

sitä kun ikkuna on raollaan

avonainen kirja lattialla

himmeää valoa vain tässä yhdessä kulmassa

jossa me piileksimme

maanpaossa

kurkimme jonkun toisen elämään

uteliaina malttamattomina

tietääksemme lisää

ja liikutumme heidän teoistaan

Ronja Solveig (jos voisin olla kuten hän)

Ronja Solveig ei koskaan pelännyt

valoisia käytäviä tai vastaantulijoita

ei antanut itsensä hytistä kylmästä

vaan kiskoi jalkaansa villasukat

jotka menivät aina rullalle

matkan varrella

eikä Ronja Solveig jättänyt koskaan

syömättä tai nauramatta

jos tiesi sen tuntuvan oikealta

hän meni ja haahuili omiaan

sillä ei voinut muuta

halaili puita, riemuitsi lumesta

hymyili kulkiessaan kadulla

sai ihmiset joskus vaihtamaan katseita

mutta useammin  lempeästi

eikä välittänyt niistä

jotka kohottelivat kulmiaan

Ronja Solveig

ei tehnyt pahaa kellekään

itselleen tai muille

ei nostanut kättänsä lyödäkseen

avannut suuta kertoakseen vihaavansa

sillä hän tiesi:

viha on turhaa

ja että on hyödytöntä tuhlata aikaansa

Ronja Solveigilla on ruskea takkutukka

ja metsänvihreät silmät

joskus katsoessani peiliin

voin nähdä hänen hymyilevän rohkaisevasti

Pimeys hiipi sisään

ulkona riehuvassa pakkasessa on hyvä kävellä

askeleiden painuessa pehmeänä lumipintaan

huurre sumentaa näkökentän

ja poskissa kylmyys

kihelmöi varpaissa asti

vaikka on villasukat, vaikka

askeleet ovat nopeita, lähes juoksua

poikki peltojen

yli tasopuomien suojaamien junaratojen

pimeys heittäytyy maiseman ylle

sisällä sammutan kaikki valot

kääriydyn siihen

lämpöön ja turvallisuuteen

jossa äänet ovat hurinaa ja kevyttä laulua

varjot hiipivät huoneeseen

joka ei ole minun  

joka on lämpimämpi kuin minun

Ei kiinnosta

kaikki tuntuu naksahtelevan päässä

jokainen poikkipuolinen sana

liian kimeä ääni

toisenlainen mielipide

ja oma jaksamattomuuteni

aivan sama kaikki

väsyttää

enkä jaksa innostua kylmästä sodasta

sehän on sodittu

jo aikoja sitten

minä haluan vain leikkiä nukkuvaa

Keskittymishäiriö

kaksi mennyt

jäljellä kolme

ja koealueen loppuun vielä tuhottoman monta sivua

jotka tuntuvat valuvan pään lävitse

jälkiä jättämättä

miten voisinkaan pitää ajatuksia kasassa

kun ne risteilevät jatkuvasti

kahteen äänilevyyn

piirroselokuviin ja värittämättömään karttapaperiin

keskeneräisiin teksteihin

Samuli Putron lyriikoihin

yhteen keskeneräiseen

kirjaan sekä kolmeen avaamattomaan

ei, vasta ylihuomenna

kunhan olen ensin runoillut konseptit täyteen

tsunamiaaltojen synnystä

ja toisesta maailmansodasta