onko siitä vajaa kaksi vuotta
kun raapustin nimeni
ensimmäisiin lukiokirjoihin
kuinka pieni
kuinka hölmö minä olinkaan
miten toiveikas
ja peloissani
minä muistan
violetit sukkahousut ja vaalean tukan
kuinka puhuin liikaa
heti ensimmäisenä päivänä
ja myöhemmin häpesin itseäni
nyt minä makaan lattialla
soitan laulua jota vihasin
koska en uskaltanut uskoa siihen
miten paljon tunnenkaan kasvaneeni;
oppinut antamaan anteeksi
pitämään ääneni tasaisena
ja suuni kiinni
ehkä joskus liiankin kanssa
ja yhä olen toiveikas
yhä peloissani
yhä minä kaipaan jotakuta
johon tarttua
mutta sentään
olen oppinut seisomaan
omillani
(Otsikko totta kai Tehosekoitinta mukaillen.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti