Hyvää uutta vuotta!

Nähdään ensi vuonna täällä.

Viimeiset sanat

Vuosi on tullut päätökseen ja sitä kautta myös Kirosäkeet. Aloittaessani en rehellisesti sanottuna uskonut, että oikeasti jaksaisin runoilla tasaisesti vuoden ajan. Joskus selvästi kannattaa silti yrittää.

Kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet lukea ja ilmaista ajatuksiaan. On ollut hirveän kivaa. Sen verran kivaa, etten varmaan osaa lopettaa tähän.

...enkä aiokaan, koska minulla on mielessäni jo seuraava kirjoitusjuttu, joka on vähän samanlainen mutta toisaalta vähän erilainen. Aloitan sen 1.1.2013 ja linkitän tännekin, jos teitä vielä kiinnostaa seurata mukana.

Joten toivotan jo nyt hyvää alkavaa talvea, kaunista joulua ja hienoa uutta vuotta, kaikkea kerralla. Kirjoittaminen on ihanaa.

onhan noita laulajia ja tuulta pohjoisesta
allapäisiä mielialoja, ylpeyttä, iloa 
ja kirosäkeet 

(Menen muuten katsomaan CMX:ää 4.12., toivottavasti pääsisin laulamaan siellä mukana.) 

366

akselinpyörähdys sitten
oli kuulas pakkasilta
ilta jona minä lumipoluilla
minä päätin muuttua

suhteellisen lyhyt aika
kerätä rohkeutta, leikata hiukset
matkustaa yksin
kauemmas kuin koskaan

nyt
olen tässä
 en samana kuin viime vuonna
jotenkin muuttuneena
parempana versiona

ei ei ei
älä lyö minua alas
älä murskaa yhtään unelmaa
tyrmää haavetta

sillä ne kaikki voivat
vielä joku kaunis päivä olla totta


nyt ei ole lunta
on eri toiveita eri pelkoja
ja jotain saattoi kadota sinä aikana

meni vaikea syksy
ja epävarma talvi
tanssit ja huumaava kesä

tuli helpompi syksy
kuuden tunnin kirjoitusajat
kahdeksantoista vuotta
ja uudet ideat


en pelkää tulevia aikoja
siellä missä on loppuja
minä näen uusia alkuja

hyvä herra Haahtela

rakas Joel Haahtela,
nyt kun olen kahlannut läpi
kaikki kirjasi sitä esikoisteosta lukuunottamatta
tahtoisin kiittää
parilla lyhyellä lauseella:

kiitos tarinoista
joissa tuntuu elämä
aiheesta riippuen suolainen meri
tai mannertuuli

joissa raitiovaunut kolisevat 
Saksan pikkukaupungeissa
tuntemattomat naiset haihtuvat
heitä rakastavien elämästä


kiitos
tarinoiden omatakeisesta poljennosta
ihmisistä jotka
ovat aina etsimässä jotakin

onnea tai rakkautta
kadonnutta sukulaista

kiitos häilyvistä maisemista
loppuratkaisuista
yllättävistä juonikuluista

olet parasta mitä
pitkään aikaan on kirjastossa
käsiini tarttunut

minä odotan sinua

minä odotan sinua,
kasvot vasten ikkunaa
tie on harmaa ja hiljainen

olen laittanut valmiiksi huoneen
keittänyt glögiä
sytyttänyt kynttilöitä
sulkenut harmaan maailman ulos
meitä häiritsemästä


minä odotan sinua,
pelkään ettet tulekaan

missä välissä
syttyi näin voimakas ikävä?

tahdon kuulla sinun nauravan
aloittaa lauseen sanoilla
muistatko kun me silloin
seitsemänvuotiaana --


tiedätkö
teet minut onnelliseksi sanomalla
että olet aina pitänyt minusta

kaksitoista vuotta

niin kauan ei kukaan toinen
ole pysynyt mukana

hetkistä

pidän kiinni sekunneista
jotka koen arvokkaina:

ohivälähtävistä maisemista
mutavellistä pellonreunoilla
ja polkupyörän renkaissa

tulevaisuuskeskusteluista
eturivissä tanssimisesta
katsekontakteista


nämä ovat asioita jotka
myöhemmin muistan
elämäni parhaina hetkinä,

hetkistä kasvavat päivät
päivästä viikot ja vuodet

että vuodesta toiseen voisin
lämmitellä veden alla hymyillen

voisin huutaa kurkku suorana
ympärillä autio maantie
ääneni sekoittuu ilmavirtaan

ensimmäiset tulokset

tämä on päivä johon en uskonut,
päivä jona kiitän YTLää:
kiitos näistä arvosanoista
kiitos tarpeeksi alhaisista pisterajoista

nyt se näyttää todelta –
ensi keväänä olen ylioppilas
papereissa ainakin magna ja eximia

turhaan en herännyt lukemaan aamuisin
availlut kirjoja junassa
tehnyt muistiinpanoa kirjastossa
kahlannut läpi niitä ruotsalaisia romaaneja


kyllä, arvosanat
tuntuvat nyt ansaitulta palkinnolta

kannatti odottaa
sydän hakaten tuijottaa puhelinta
että viestin avattua
sai kiljaista riemusta

käytävistä

askelteni paino kimpoilee seinistä
ikkunoista lankeava pimeys
hiljaisuus ympärillä pelottaa

ei kuuluisi olla
luonnottoman autioita
parinsadan nuoren asuinrakennukseksi

miksi täällä
ei näy ketään?
enkä tiedä paikkaa johon mennä

kaipaan rohkeutta koputtaa oveen
sanoa hei voinko tulla
voidaanko jutella ihan mitä tahansa
ettei tarvitse kuulla omien ajatustensa kuminaa


ehkä istun lattialle,
istun keskelle käytävää ja odotan
että joku poimii minut
mukaansa

kooma

essee tulee valmiiksi etuajassa
yo-tulokset eivät ahdista

mutta kun villasukka katoaa
– tekisi mieli paiskoa kirjoja
ja vähän ulista

miksi tässä koulussa lattiat
ovat jääkylmät
ja tunneilla istutaan vilttien alla?

ainakin suihkusta tulee lämmintä vettä
ja sohvalle voi aina käpertyä
jos sormet omassa huoneessa jäätyvät

ehkä täällä selvitään

vaikka oudot hiipparit valmistavat ruokaa
selittävät päättömiä
Salattujen elämien päälle

hurja lukioelämä!
voisi melkein hävettää

ei jaksa

rappiolla

kaipaan kokonaan valvottuja vuorokausia,
jogurttia, muromysliä ja hunajaa
Putron ääntä pakkasta vasten
kello puoli viisi aamuyöstä

koska siinä ei ole mitään järkeä
aamulla vain oksettaa
ja silti on kaikki on niin helvetin hauskaa

kaipaan yöbusseja
kaipaan rakastumista,
ajatusmössöä, sydämiä paperin reunoissa
kappaleita joiden kuuntelemista
ei voi lopettaa

hulluutta, järjettömyyttä
kontrollipuutetta
sekopäisyyttä

valvottuja öitä,
nukuttuja päiviä

vuorokausirytmiä joka ei palvele
yhteiskunnan tarkoituksia

sormista valuvia sanoja
joiden julkistamista en koskaan
voisi edes harkita

rakkaudesta ihmisiin

mistään en koskaan
ole saanut yhtä paljon

hymyä, rohkeutta,
luottamusta itseeni
kauniita muistoja mukana kannettavaksi

voi olla että mitään muita aikoja
en koskaan ajattele yhtä kaivaten

vaikka yrittäisin olla vihainen
taittuvat suupieleni väkisin hymyyn



eivätkä ne ole ratakiskot,
viljapellot, hautausmaa
tai laiturini lammella
vaan ne joiden kanssa
jaan tämän kaiken

kun lähden,
ei minulle jää tänne mitään
eivät huojuvat omenapuut tuo takaisin
minun kaupunkiani
jos täältä puuttuvat oikeat ihmiset

kun lähden
täytän huoneeni muistoilla teistä
valokuvat työpöydälle
hauskimmilla lainauksilla
tapetoin valkoiset seinät

sunnuntaipäivät

mistä on sunnuntaipäivät tehty?

hitaasta heräämisestä
sanomalehden levittämisestä lattialle
hukkareissuista
parin tunnin päiväunista

porkkanasosekeitosta
lattialla makaamisesta
musiikkia ja sadetta kuunnellen

pitkistä polveilevista keskusteluista
vähemmän syvällisistä
huudoista ja kiljumisesta
liiallisesta datailemisesta

artikkeliepätoivosta
äidinkielen opettajan kiroamisesta

siitä on sunnuntaipäivät tehty

univelka

minä vihaan väsymystä,
sitä että silmiä kirvelee väärillä hetkillä
eikä voi painaa päätä alas, vajota uneen
kadota toiseen todellisuuteen

vaikka rakastan yön tunteja
niitä joiden aikana kaikki tavallinenkin
muuttuu hieman mutkikkaaksi –

pahin pelkoni:
tila jossa ei voi nukkua

silloin sekoaisin
näkisin vain varjoja siellä minne ne eivät kuulu
kohottaisin jatkuvasti ääntäni

toivoisin varmaan
hajoavani lopullisesti, kokonaan

mitä tahansa unesta,
mitä tahansa siitä ettei kukaan puhu
ettei tarvitse vastata

hippibileet

 

ja yhtäkkiä tunnen löytäneeni paikan

tässä nuotiotulen äärellä

 

keskellä kaupunkia

jota vielä eilen luulin vihaavani,

ihmisiä joita

en koskaan uskonut tuntevani

 

silti minä vain olen

ja keskustelen kuin ei mitään

jäätynyt maa kannattelee tanssiaskeliani

 

eikä täällä edes paranneta maailmaa

kaikki tahtovat vain tuntea

olonsa kotoisaksi

vetoisassa puutalokommuunissa

 

keittiössä, villasukat jalassa

oven takaa

vetää tuuli ja soi trance

ei minun viikkoni

pakko se kai on sanoa:
olen elänyt parempiakin viikkoja


tai siltä se tuntuu kun sanoja katoaa ilmaan
kerralla ainakin tuhat ja seitsemänsataa
kun teekuppi lamauttaa näppäimistön



epäusko, epätoivo
kuin ei olisi  muutakin tekemistä
pelottaa jo valmiiksi etten kerkeä 



kaikki se väsymys
koulutöiden tasainen virta
asiakirjoittamisen ymmärrettävissä
olematon teoria -


kramppaavat ranteet
vesikellot jaloissa


mikään ei nyt toimi
enkö saisi vain nukkua?


tuuli ei tunnu kuten pitäisi,
en hymyile edes
lampeni jäiselle pinnalle
tai edessä olevalle elämälle


nykyhetki
ahdistaa ihan
liikaa


joten loppukoon tämä viikko,
olen valmis aloittaa seuraavan
toivottavasti hieman helpomman 

älä kysy kuolleilta

lumi satoi aamulla
suli liian nopeasti
jätti jälkeensä vaaraliukkaan
puupinnan

en tiedä mitä teen
laiturilla jälleen
ajaudun katsomaan pimeää

ja selällä maatessa huomaan
että taivas on tähtiä täynnä

kimmeltävää universumipölyä
kirkonkellojen ääniä
hautausmaan takaa

shh,
kuolleet eivät kummittele

vedestä ei nouse hahmo eikä
kukaan aio vetää sinua alas



jos olen rehellinen,
vaikka se hetki on kaukana,
juuri näin minä tahtoisin lähteä
tästä maailmasta

entä jos joku muukin ajatteli samoin?

mistä minä tiedän
mitä vesi kätkee sisäänsä

mistä kukaan tietää
jos pinnan alle katoessa
heijastuvat vieraat kasvot


(Otsikosta kiitän Eleanoora Rosenholmia.)

villiviidakko

elämä on metsä,
villiviidakko;
tiheä verkko kasvillisuutta
monessa eri kerroksessa

risteilevä tieverkosto
monimutkainen, herkkä
haavoittuva ekosysteemi

ja sinne eksyy

ei tiedä mihin kulkea
kun jalka tarraa juurakkoon
tielle ilmaantuu ylikiipeämätön este

houkutus kulkea
muiden jo valmiiksi polkemat reitit

joskus vain tekee mieli
olla valitsematta niistä yhtäkään
käpertyä, odottaa hidasta maatumista

mutta ehkä jossain vaiheessa
multa jalkojen alla tuntuu pehmeältä

sitä tajuaa kulkevansa
aina eteenpäin sen sijaan
että pyörisi vailla päämäärää

alkaa hahmottaa maailman värit

kaksitoista pitkää tuntia

päiviä jotka tahdon unohtaa:
sattuu, sattuu, sattuu
eikä se ole kipua jonka voisi työntää mielestä
lauluilla ja ajatuksilla

jotain todellista
konkreettisempaa, vatsanpohjassa
ilman ennakkovaroituksia
syitä tai selityksiä

ja siksi alkaa pelottaa

älä itke, ei hätää
ei se voi ikuisesti jatkua


inhoan vain maata,
toivoa että yöllä nukkuisin heräilemättä

inhoan päiviä jotka katoavat
siihen ettei ole hyvä olla

ne ovat poikkeuksetta pidempiä
ikuisuudenmittaisia

Veisu

joskus on oltava rohkea

kysyä bussikuskilta
neuvoa vieraassa kaupungissa
luottaa omaan suuntavaistoon,
ohjenuoriin paperilapulla

joskus on oltava rohkea,
kiivettävä portaita
sisään avoimesta ovesta
ja kohdattava

sillä se voi johtaa hienoihin iltoihin
lautapeliin teekupin äärellä
pitkiin keskusteluihin saunassa
tuntemattoman naisen kanssa

yöpaikkaan
maailman suloisimman olohuoneen
lattialla

vaikka ei olisi aamulla uskonut
kuinka helppoa on tulla mukaan
kun vain löytää oikeanlaisia ihmisiä

hymyilen pimeässä,
maailma hymyilee takaisin

Tampereen kaupunkivalojen muodossa

perusteellista taustatutkimusta

aihevalinta on puhdasta taktiikkaa
tällä kertaa taustatutkimus
vie minut fyysiselle retkelle

saan ottaa pyörän
ajaa sillä läpi kaupungin
fiilistellä suosikkipaikoissani
ja ottaa kasan turhia valokuvia
joissa valo siivilöityy hienosti oksien lomasta

on ihana innostua
tuntea kuinka ajatuksia
nousee kuin itsestään
eikä oikeita sanoja tarvitse jatkuvasti hakea

sama tunne syntyy yöllä
kirjoittaessa mitä tahansa
jotta saisi vielä tuhat sanaa

virkkeitä jotka ovat
niin nerokkaita että suorastaan
pakahtuu ylpeydestä


kuuden tunnin palkka:
pyörä kurassa
hymy herkässä

marraskuu

jos totta puhutaan
en aina koe olevani paljon minkään arvoinen

ajatukseni, tarinani
kaikki liian
epäkiintoisia, lapsellisia
jaettavaksi

pitäisi vaieta,
syljen suustani teräviä sanoja vaikka
tahtoisin kuiskata lempeästi:
olet tärkeä

anteeksi ettei minusta
ole tekemään ketään onnelliseksi

rakastan teitä
ja aion kadota
ennen kuin joku muu käskee:
painu helvettiin!

mutta nyt haluan vain kotiin,
haluan kotiin mutta
ensiksi suljen puhelimen
nukun pois päivän
virheliikkeet

-

en taida olla
kovin vakavastiotettava
vaan onko meistä yksikään?

samanlaisia idiootteja
koko porukka
ainakin omissa mielikuvissa

kollektiivista tylsyyttä

rakas aika,
mikseivät viisarisi liiku?

tiedäthän
liian vähän aikaa aloittaa mitään
uutta tai ihmeellistä
ja liian paljon
jotta jaksaisi vain pyöritellä peukaloita

onneksi en ole ainoa
kohta on joukko saamattomia
lukiolaislusmuja

lojuvat hajallaan
sohvalla, nojatuoleilla
tuijottavat tuota kirottua kelloa

pitäisi keksiä jotain
kukaan ei jaksa

tylsyyttä
- kuten niin monia muitakin
elämän pakollisia pahoja -
on helpompi kestää ryhmänä

varsinkin jos paikalla on joku
sivistämässä Venäjän
poliittisesta historiasta

sekä toinen
tarjoamassa halauksen
ja mandariinilohkon

kolme kaksi yksi kirjoita!

pian se on menoa taas –
mukana viidettä kertaa

ei juonta?
ei ongelmaa!

kirjoita kirjoita kirjoita

on teetä
ja neulepaita jossa koomailla
aikaa aloituskohtauksen suunnittelulle
neljä ja puoli tuntia

myönnän – joskus jännitti enemmän
kutitti pahemmin vatsanpohjassa
nyt olen hieman jumissa

eikä sanatavoite
hivo tänä vuonna taivaita
viisikymmentätuhatta
kun on alkanut jo tuntua
niin pikkusummalta

mutta oi,
ei marraskuuta ilman nanoa!

onnistun totta kai
sitä en epäile

kaikesta muusta voi tinkiä
mutta tämän suhteen
en osaa koskaan luovuttaa

normipäivä

olisi niin hauskaa
tehdä jotain edes vähän mielenkiintoista
mutta suunnitelmilla
on tapana kaatua

paikkaan, ikään,
johonkin muuhun tekijään
no, ei siinä mitään

mutta en tahtoisi kirjoitella
jatkuvasti samanlaisista päivistä

ihmisiä kyllästyttää

vaikka oikeastaan
minulla on ollut erittäin hauskaa
nauroin hervottomana
seinä vasten patteria

makasin lattialla
pohtimassa elämääni

koin yliopistokriisiä
sillä en voi uskoa
että olen jo niin vanha

unista

onneksi en elä
unimaailmassa:

todellisuudessa kukaan
ei liimaile päiväkirjani sivuja
kirjaston seiniin

eivätkä ala-asteaikojen ystävät
lähettele hämäriä kirjeitä
sanat muistuttavat asioista
jotka tahtoisin
vain häivyttää mielestäni

tosin
ehkä Herra Ylppö
hyppykengissä festarilavalla
olisi hauska kokea myös oikeasti,

lähinnä silti
valve-elämä tuntuu huomattavasti paremmalta

lumesta

täällä kaikki on rauhallista
maailma helppo,
asiat hallittavissa

lunta renkaissa,
rasahdukset jalkojen alla

ilmassa tuoksuu pakkanen

odotan kinoksia
vaikka se tietää loppua
pyöräretkille

mikä hauskinta,
odotan joulua

tahdon leipoa pipareita

mitä kaikkea voikaan
pieni kerros lunta saada aikaan?

niksahduksen päässä
valoisampaa suuntaan

ystävyytemme on varsin yksipuolista

hei sinä vanha ystävä,
koputtelet ikkunoideni takana
luuletko että
karkaan mukaasi
kun talvi tekee tuloaan?

en kiellä etteikö se välillä houkuttaisi
etten ajottain tuntisi itseäni
vieraaksi tässä kehossa

ja niin helvetin yksinäiseksi
hetkinä jolloin
helpointa olisi vain nukkua


opettelen
uudet ajatukset
omiksi

joten jätä minut selviämään,
on tässä muutakin tehtävää
kuin vihata

arvokkaat minuutit

kun haluan kaupungista kotiin
pitää jaksaa istua paikalla
puoli tuntia kerrallaan

ne minuutit
ovat hiljaisen siirtymän
minuutteja


ehkä joskus kiiressä turhauttavia
mutta useimmiten olen kiitollinen

ehdin:

lukea luvun kirjasta
selata läpi ilmaisjakelulehden
kuunnella useamman kappaleen

itkeä
hengittää syvään
valmistautua

ajatella läpi päivän kaikki
ajatukset
kirjoittaa ne ylös
tärisevällä käsialalla

runoilla
salakuunnella
tarkkailla kaupunkia
sen alueellisia muutoksia

painaa pään ikkunaa vasten
nukkua päiväunet
lämmitellä jäätyneet sormet

tyhmä leikki

kuinka voi pysäyttävältä tuntua
pieni vika jalassa
- ehkä viikko kävelyä
kyynärsauvojen varassa

mutta mitä sitten
jos todella kaatuisin portaissa
niin että luut natisevat
liitoksistaan?

löisin selkäni
kaikki tunto pakenisi varpaista?

eihän niin voi käydä,
ei minulle
nytkin saan ajaa pyörällä

aivan kohta viskaan
nämäkin kepit jälleen nurkkaan
tanssiakseni keikoilla
juostakseni ensilumessa

minua ei voi pysäyttää mikään
koska mitä tekisin
jos olisin loppuiäksi naulattu kiinni
apuvälineisiin

vaikka lähinnä naurattaa
taka-alalla häivähtää pelko:
nivelsiteet, älkää pettäkö
vaikka astun vahingossa vinoon

en tahdo leikkiä raajarikkoa
yhtään pidempää
kuin on pakko

pikkujoulut

kerran leivoin pipareita lokakuussa
mutta se on toinen tarina

eikä liity joulutorttuihin
kynttilöihin, glögiin
sadesäähän ikkunoiden takana

kun jotain tahtoo tapahtuvan
kannattaa itse järjestää

se on hyvä periaate
kiitos sinulle siitä, rakas ystävä
oli hauskaa istua kanssasi
uunin edessä

äh, niin hienoja hetkiä

pois epäily!

lakkaa kuvittelemasta
ettet ole tarpeeksi rohkea!

annat liikaa painoa
heikkouksille
niitä kun on jokaisessa

silti olet osannut aina lopulta
valita itse asioita
jotka lopulta osoittautuvat oikeiksi

katso nyt itseäsi!
olet joukossa jossa olet hiljaa
ainoastaan kun ei vain ole
sanottavaa



miten niin et pysty?
noin sanoit kerran elämästä

silti olet tässä

maailman suurimpia murheita

nopeatempoisten päivien jälkeen
paluu arkeen iskee kasvoille,
lyö minut matalaksi
alistaa piileksimään peiton alle

enkä jaksa ajatella
kovinkaan myönteisesti:

onkohan se totta
ettei minusta koskaan enää
tule sitä maailman tärkeintä ihmistä?

kaikilla on jo joku
eivätkä he tiedä tarvitsevansa minua

enkä minäkään tiedä
ketä tässä kuuluisi kaivata
tai mistä unelmoida

turhauttaa,
olo on tahattoman itsetuhoinen

että jos nyt lipeän pitkospuilla
lyön pääni
kaadun jäätävään veteen

ajatus on naurettavan kutkuttava

ainahan sitä voisi
ottaa käyttöön ne vanhat tavat
valvotut yöt
laihtumiskontrollin

mutta mieluummin ei

kuuntelen sittenkin Egotrippiä
uskon tulevaan
siihen että asiat loksahtavat kohdalleen
eikä minun tarvitse
heittäytyä kokonaan onnettomaksi

tätä on olla matkalla

tunnetusti nukun missä tahansa
vaikka rautatieaseman lattialla

sormet puristavat laukun kahvaa,
toinen rähjäisen huovan reunaa

tätä on olla matkalla:
askeleet kaikuvat, kuulutukset kimpoilevat
kivilattialla kylmä viiden tunnin odotusaika
ei lyhene vaikka kuinka huokailisi

tässä kaikki lipuu kauemmas:
pohjoinen kaupunki, täysi yöjuna

nyt ei ole väliä vaikka likaan vaatteeni

nyt
ei ole muuta kuin odotus
lipunmyyntipisteen aukeaminen
kiskobussi lähtee laiturista viisi

vain aikaa
suunnitella seuraavia matkoja
seuraavaa tilaisuutta
nukkua asemalla

roolijako rikottu

en ole niin muukalainen
tässä joukossa kuin voisin
mutta vakoilijaksi itseni tunnen:

käyn silmillä lävitse huoneen joka nurkan
seinillä postikortit, valokuvat maailmasta
mukit, teepussit astiakaapissa, oveen teipattu
kolme syytä kasvissyönnille
hyllyssä teoksia joista päätellä
toisen pitävän intiaaneista

sivelen niiden kansia,
tahtoisin kovasti puhua kirjoista
ja saamelaisista

tilaisuus tulee
otan vastaan jokaisen
hymyn, keskustelunavauksen

tällä kertaa en istu hiljaa neljättä tuntia,
oi kuinka olen itsetyytyväinen!

tässä risteyksessä

siitä on kymmenen tuntia
poltit tupakkaa tässä samassa paikassa
minä leikittelin suutelevani
oululaisessa alkuyössä

kun kerroit haluavasi tavata
toisen kerran puolen vuorokauden sisään:

kahvia tai teetä?
mitä väliä, en huomaa kuitenkaan
vaikka polttaisin kieleni
ja siihen nousisi rakkuloita


se mies oli humalassa lähestyessään
teki törkeitä ehdotuksia ja lopulta
lausui ääneen sen minkä minäkin
jos olisi tarpeeksi rohkeutta
tai epätoivoa:

miksette?

katsahdat minua varoen
ja tiedän todellisen vastauksen

joten tyydyn halaamaan
odottamaan kädet täristen aamua

Nallikari

kenkäni vajoaa hiekkaan
kuin tämä kaupunki syysusvaan
lokakuiseen tihkusateeseen

tulivat suuret koneet,
repivät auki rannat
mutta jättivät meren

tyynen, rannattoman
tunnentyhjiön

käsillä paleltaa
aika ei kulje

olen maailman mitättömin
näkymättömin
onnellisin

vaunu numero 59

juna pysähtyy vailla selityksiä
eikä liiku
naputtelen ikkunoita - etene!
ja lumi ulkona - sula pois!
en minä olekaan
valmis talveen

edessä naiset puhuvat saksaa
mutta murre on outo
eivätkä sanat solju vaan
sotkevat pääni

en ymmärrä - ääntäisitte kunnolla!


epäilen päätöksiä,
valintoja jotka tein

enkä voi edes nukkua -
pian ollaan Oulussa
vai olisiko parempi ohittaa kaupunki
antaa sen lipua ikkunoiden taa
haavekuvana?

pohjoisen reaaliteetit

ensilumi ei tullut väärässä tahdissa:
se olen vain minä
liian pohjoisessa

mutta lokakuun puoliväli -
eikö vähän aikaista?
olen oppinut varautumaan pakkassäihin
ehkä sitten marraskuussa

talvi kestää huhtikuuhun!
näin minulle kerrotaan

ja lunta vielä toukokuussa?
ei, ei mahdotonta,
ei tule kuuloonkaan!

voi, totu siihen:
muista pakata tarpeeksi neuleita
ja pipoja
paksuja sukkahousuja
kun pakenet Inariin

silloin
et näe aurinkoa

totu siihen, etelän lapsi:
talvi ei vain vieraile
se on ja pitää maata
valtaosan vuodesta

hymy, veikeä

sormivirkkaus,
se vasta on mukavaa
lattialla istuessa,
musiikkia kuunnellessa

ravistella päätä niin
että tukka heiluu
ja lasit lentää
no - melkein ainakin

en tarvitse ihmeitä
tyydyn olooni täällä

kunhan on teetä
ja tyttö
keltaisessa hupparissa

Rovaniemi on veikeä
poronsarvipatsaineen

veikeää vain oleskella
voittaa korttipelissä

lähtemisestä jälleen

olen kasvanut lähtemään
pelottomasti etenemään junaradan suuntaan
rakastaen asemia,
kihelmöintiä varpaissa
ne tietävät: taas mennään

ja kuinka voisinkaan juurtua paikoilleen
kun maailma ihan huutaa luokseen?

miksi edes haluaisin
kulkea aina samoja katuja
kun pieni tauko niistä
laittaa rakastumaan uudelleen?

Pasilassa on pimeää
näen vain etäiset kaupunkivalot
Linnanmäen tähtimeren

näen pikajunan loputtoman pituuden
ja paikkani vaunussa viisikymmentäkuusi

minä olen kotonani
ja minulla on
kaikki mitä tarvitsen
kaikki mistä haaveilen
voi olla edessäni

Tavastia

loppuunmyyty Tavastia,
Samuli Putro
minä
sekä kaksi muuta:

en vaihtais sekuntiakaan

täydellinen settilista
ja täydellinen mies
liikkeissään
eleissään
ilmeissään

katsoa minua -
kuolen onnesta

laula se tarina
joka kertoo Pietarista


huudan senkin jälkeen
kun ääni
lakkaa toimimasta

enkä muista
jalkojen olevan
lopussa

tulevaisuudesta

ajoittain saatan
unohtaa itseni
sekä maailman jossa elän

kaikki saattaa alkaa
unesta
joka on liian kaunis loppuakseen

silloin sommittelen
sydämiä kouluvihkojen reunaan
olen pakahtua

tai luonnostelen
tulevan talon pohjapiirroksen

tuonne arkku päiväkirjoille,
tuohon puisen hyllyt eikä muuta

ei omaisuutta
jota jäädä kaipaamaan
kun tekee mieli pakata rinkka
ja kadota


hetkeksi unohdan kuka olen
siirryn olomuotoon
johon tahtoisin kasvaa

kasvaa irralleen
ja samalla kiinni -

vaikeaa

tai ehkä vain hyvä
että kumpikin vaihtoehto
tuntuu niin luotevalta

illan täydeltä dramatiikkaa

painajainen aineellistuu:
henkilökortti hukassa

voi ei, voi ei
ei armahdusta Tavastian portsareilta
eikä keikalle ole hauska mennä
jos yksi puuttuu joukosta

äkkiryntäys huoneeseen
tavarat nurin, litra kokista lattialle
spekulointeja, pelkoja

eiköhän lähdetä
tutkimaan lehtiroskiksia

kunnes viimein sankarimme
löytää kortin laukustaan

miten tää nyt tänne…?

no, miten ikinä,
valtaisa helpotus purkautuu
nauruna ja halauksina


Illan sydänkohtauksen meille tarjoili minerva. ♥

ikävä itään

olisipa tämä lätäkkö Pielinen
kaupunki ympärilläni Joensuu

koska tajusin taas miten paljon
tahdon sinne,
oppia kadut ja bussien reitit

ajaa pyörällä sen tietyn sillan yli
sen jonka kaiteelta roikuin
puhaltamassa saippuakuplia
täydellisen tietoisena kaikesta


vaikka Oulu on hyvä,
Oulusta tuntisin jonkun
jonka luokse mennä iltaisin
kun on pimeää

tahdon idän pakkaset
eikä enää merituulta
ja tahdon itäisen murteen

niin paljon että olen valmis
yrittämään vaikka viidesti

epätoivon alhossa

haluaisin kirjoittaa
sanat eivät vain tunnu oikeilta

eivät vakavasti otettavilta
tai lukemisen arvoisilta

hitto,
enkä sittenkään osaa edes tätä?

miten turhauttavaa,
miten sanoinkuvaamattoman raastavaa
pyyhkiä pois kolmesataa virkettä

ei, ei ei
senkin samoihin teemoihin juuttunut
verbaalisesti lahjaton
lapsellinen
idiootti

et saa koskaan mitään aikaiseksi
paitsi ehkä muutama kymmenen päiväkirjaa
joita et kehtaa edes itse lukea

kummaa unenomaisuutta

tämä päivä ei muistuta elämää
ennemmin jotain kummaa unta

missä vaiheessa
luiskahdin rajan taakse
ja aloin tuntea kaiken
kuin toisessa kehossa

matkustettuani koko päivän
ensin metrossa jääden
pois joka pysäkillä

sitten pitkin kaupunkia
kiireessä, pää kolmantena jalkana

lopulta linja-auton etanavuorolla
jalat ikkunaa vasten

eikä maailma muistuta
enää maailmaa

vaan harmaata kangasta
siihen maalattua
kuvaa tulipalosta

voisin kai ravistella päätäni
kuin koira ja sanoa:
nyt herätys

ennen kuin alan tosissani uskoa
m-hiukkasteorioihin
tai korkeimpiin voimiin

perin jännittävää

on vaikea kertoa päivästä
jos huimin seikkailu on
kävellä kiertotietä kirjastolle

ei huvittanut lähteä
kaupungissa on silakkamarkkinat
enkä minä pidä kalasta

katsoin elokuvan
- siinä puhutaan saksaa

luin kirjaa
Jyväskylän salakäytävistä

ja koristelin peurakantisen päiväkirjan

kuuntelin
vanhempieni dialogia
puutarhahommien lomassa

yritin olla ironinen
sillä kukaan ei odota
sellaista minulta

siivosin jopa huoneeni
enkä löytänyt passia

roolileikkejä

voisin olla reipas aktivisti
riehua lentolehtisineen
saada leiman sosiaalisena,
vähän hörhönä mutta
pohjimmiltaan hyväntahtoisena

entäs haaveileva runotyttö:
unelmoisin Terhistä ja Johannasta
täyttäisin päiväkirjasivut
Tiiu Helinän kappaleilla
samastuen joka säkeeseen

ehkä jatkan näin:
poimin osan sieltä, toisen täältä
identiteettipalapeliin

metsäteiden kautta
Korjaamon Vaunusaliin
jossa kieltäydyn pelkäämästä yksinäisyyttä
olessani ainoa pariton lukumäärä
muinaisratikoiden keskellä

kunhan vain minullekin
olisi paikka olemassa

jos ei joukossa
jos ei kanssasi kaksiossa
niin edes jossakin

oli se kaupunki tai rakennus,
keikkaklubi, kirjasto
tai yliopisto

metsä, järvi,
joku tietty bussikatos
kieli taikka olotila

kuvassa jossa sulautuisin taustamaisemaan
olennaisena kappaleena

arkipäiväkamppailu

tässä hetkessä
en voisi olla enempää elossa

päädyttyäni pysäkin liian kauas
käyn taistelua aikatauluja vastaan

puhuri repii puista
kaiken heittää
kasvoilleni vedet
ja lehdet


pudotan huppuni
hiuksetkin kastuvat

jos bussi nyt kaartaa
sokean kulman takaa
minä juoksen vaikken jaksa

juoksen siitä riemusta
että happi valuu keuhkoihin

jos vauhtini ei riitä
kertovat terävät hengenvedot
siitä kuinka ainakin yritin

torstai-iltojen levottomuus

sateinen torstai-ilta
aika käy helposti pitkäksi

hieman eristyksissä muista
juoksua märän pihan lävitse niin
että kengät putoavat lätäköihin

ei paljonkaan tekemistä

ratkaise matemaattinen yhtälö:
kuinka monta tuntia
nukkumaanmenoon,
heräämiseen,
siihen että bussi lähtee asemalta?

tylsää, tylsää –

selaan nettiä, luen kirjaa
pääsisinpä jo kaupunkiin,
yökirjastoon, Korjaamon keikalle
kotiin

ärsyyntymään pikkuveljeen
nukkumaan omaan vuoteeseen

tanssi ja unohda

tanssi
tanssi nyt vain
unohda ettet kuulu näihin bileisiin

voi miksi,
miksi menet aina niin hämillesi
ja tuijottelet vain
kenkiäsi?

mikset voisi pitää hauskaa
kuten lempibändin konsertissa

siellä eivät haittaa
ihmisten katseet
ihmisten puheet

siis tanssi ja
hetkeksi unohda
vihaavasi puolta siitä mitä teet

mitä sanot, kuinka olet
miten palavasti joskus ihastut
liian kauniisiin tyttöihin

heidän paikkansa on
keskellä tanssilattiaa

sinun salin reunassa
viimeisen hitaan aikana

ei menny niin kuin Strömsössä

oletko vieraillut paikassa jossa
asiat harvoin sujuvat
kuten elokuvissa?

tervetuloa Opistolle –
informaatio ei kulje
mitä tärkeämpi asia, sen huonommin
kukaan siitä mitään tietää

puskaradio sentään toimii
pääasiallisesti kaikki tieto
kulkee täällä epävirallisia polkuja

ovet eivät aukea
joten istuskelen aulassa
odottamassa joko pelastavaa sivaria
tai hämmentynyttä linjalaista

että jaksaa naurattaa

ja vaikka välillä suututtaakin
en vaihtaisi pois tätä
toimivasti epätoimivaa yhteisöä

lokakuu

vuosi on kierinyt pisteeseen jossa
mielialani heittävät säätilojen tavoin

kauteen johon kulminoituvat sekä
elämäni pelottavimmat muistot
toisaalta jotain minkä ajattelu
saa vieläkin siiveniskuja vatsanpohjassa

piileskelen
hullaannun uudestaan
nuoruuden suosikkibändiin
tallatessani ruskalehdet mössöksi
kengänpohjiin

annan kieliopin viedä
puraisen sormeen ja sotken
paitani verellä

seuraavat kolmekymmentä päivää
ovat täysi arvoitus

koska mieliala saattaa pudota sateen lailla
mutta tuskin niinkään

on paljon tekemistä:
junamatkoja, ystäviä,
suuria kirjoitussuunnitelmia

on asia jossa keksin olevani hyvä
se saa minut hymyilemään

minulla on salaisuus, mutten kerro teille
se on kiva salaisuus, kivempi kuin
ne asiat jotka
olen yleensä piilottanut
lokakuuhun

toiveita

enemmän kuin mitään ikinä
toivoisin vain pysyväni
turvassa vakaalla maalla

tahdon jalat jotka kantavat
kivikoilla ja rantateillä
läpi hämärien klubikeikkojen
ja aurinkoisten kevätpäivien

tahdon mielen joka on avoin
valoisa ja täynnä toivoa
nykyisyyden, tulevaisuuden
johon ei pelota katsella

haluan sormet joita ei palella
juoda liian makeaa kaakaota

teetä ja CMX:ää

spontaani suunnitelmamuutos
ei sittenkään omaan huoneeseen nukkumaan
vaan puolitutun kämpille
sateisella Tampereella

istuskelen lattioilla
tai jumitan sikin sokin sängyllä
kerron muistoja ja mielipiteitä
A.W.Yrjänästä

ja nauran jutuille jotka
ovat niin tyhmiä että vain väsyneet nauravat

älä nyt sentään menehdy

hitot saksan kokeesta
hitot ohimenevistä pyykkivuoroista

on hauskaa viettää iltaa eri tavoin
kuin alun perin suunnitteli

varsin huono idea

on aavemaista
muistaa istuvansa vanhan sairaalan huoneistossa
kello käy keskiyötä enkä
tahtoisi tällä hetkellä uskoa aaveisiin

tai kuolleista herääviin
eläviin nukkeihin
katoaviin peukalokyytiläisiin

ajatella entisiä potilaita
lepraan menehtyneitä, haudattuja
keltaisen autiotalon rikottuja ikkunoita
uhkaavaa siluettia aivan
pihan toisella puolella

hätkähdellä jokaista narahdusta
aukoa ovia varoen,
hiipiä villasukat jalassa
tavallista pelokkaammin

eihän vielä ole pyhäinpäiväkään,
eikä syytä sille miksi
sielut päättäisivät nousta ylös juuri
tänä yönä

kun kaikessa harkitsemattomuudessa
katsoin filmipätkiä Stephen Kingin novelleista

puhdistus

tuntuu vaikealta kiskoutua takaisin,

ulkona käy tuuli
ja sade
rautateiden kirskuvat äänet

onnelliset ihmiset lähtevät, jättävät
minut tälle synkälle asemalle

kaupunki on pieni mutta
ylhäältä katsottuna se näyttää kauniilta

en saa mielestäni
kuvia valkokankaalla

vaivun uneen ääniä päässäni

tuuli, sade ja huutoja

pelkään verta,
rakastan tulennuolemia autiokaupunkeja

riemu

toisinaan on ihanaa
ympärillä hälinää ja naurua

olen hyväntuulinen
välitön
voisin kai hölmöillä jos joku muu
tekisi niin ensin

oi, kohta ei enää kellään
ole taakkanaan yo-kokeita
sitten voimme taas valvoa!

lukittua kotiluokkaan
kirjoittamaan tarinoita koko yöksi

heräillä toistemme huoneista
jos ehdimme nukahtaa
ennen auringonnousua

syysharhailu

olin melkein unohtanut
mitä on kävellä syksyssä

metsäpolku
kuolleiden lehtien peittämä
taivas on harmaa, tihuttaa

kuulen kurkiaurat puiden lomasta
liikenteen etäisen huminan
sekoittuneena tuuleen

on niin kumman hiljaista
lahden vastarannalta kohoaa kaupunki
jonka varjoa pakoilen
puiden lomassa

kuin kymmenenvuotiaana
vain mielikuvituspersoona puuttuu
olen vaihtanut sen
luonnosvihkoon takintaskussa

kotona taas

joskus kyseenalaistan toimintani:
mitä teen täällä missä olen
väistämättä  itsekseni

kun muut lukevat vielä kokeisiin
tai juhlivat omiaan jossain

miksen ota bussia, junaa
omenapuiden katveeseen
siihen eloisaan sisäoppilaitokseen
josta joudun pian lähtemään?

mutta kävellessäni katuja
katsellessani ihmisiä
raitiovaunun ikkunoista tiedän
että joskus tarvitsen tätä

pölyä, sadetta ja hukkumista väkijoukkoon

tänään eivät väistöliikkeet jalkakäytävällä ahdista,
ruuhka-aika tuntuu kotoisalta

poikkean kauppoihin,
valitsen kortteja, näperrän kirjoja,
välimatkat kutistuvat täällä

kymmenen kilometriä
kotoa keskustaan on rutiini

toisaalta
kolme kilometriä on rajapyykki
jonka jälkeen ei ole enää mitään

jättää kaikki ja lähteä

oi niitä joilla on taito lähteä
ja rohkeutta olla välittämättä
vaikkei osaa kieltä, ei tiedä tapoja
eivät voi kannella mukaan
juna-aikatauluja

jos saisin lähteä niin minne?
ehkä Norjan kautta kohti maailmaa
jota en tunne kuin karttakuvissa

kurkottaisin Euroopan eteläisimmille rajoille
ja - jos suinkaan uskaltaisin -
niiden ylitse,
Välimeren taakse

ajatus nousee päähän

jos joku pystyy
kyllä minäkin!

en huoli eximioista tai magnasta,
opettelen saksaa kommunikoidakseni
Alppimaissa

entä sitten jos en tavoita
sen suloisen tytön katsetta

voisin tutustua liutaan uusia
valehdella vaikka elämäni
jos se vanha ei tunnu enää omalta

entä sitten jos en pääse yliopistoon
toisella kerralla,
ainahan voi paeta Pietariin ja tajuta
haluavansa olla tulevaisuudessa
bussirahastaja

aloitin pienestä
aloitin ajamalla julkisilla
ympäri Helsinkiä,

valloitin Suomen kartalla ja kesäisillä seikkailuilla
pohjoiseen ja itärajalle

seuraavaksi Inariin
ehkä joskus vielä
maailmalle

hyödyllisesti kulutettu päivä

mitä kuuluisi tehdä
että lakkaisi väsyttämästä?

sytyttää kirkkaammat valot
heittää kasvoille kylmää vettä
ja hengittää alkuillan viileyttä
parvekkeella josta nyt näkee kadulle

viereinen piha
on revitty matalaksi

päähäni sattuu
mutta hymyilyttää

en malttaisi lopettaa
lukemista kun olen niin kauan odottanut
saavani tarttua taas kirjoihin
joita ei sanele opiskelupakko

kirjanmerkki
on kateissa,

jos se ei löydy niin
ei asia ole maailmanloppu
mutta surettaa silti
käytettyäni samaa jo vuosia

taikavaloja

syksy laskeutuu pimeäsi
kaupunki syttyy tuleen
vastalauseena kaamokselle;
vastalauseena valopaolle

maailma laajenee,
juon kaakaota ja veri
pakenee sormenpäihin

ihmismassat ovat pysähtyneitä
eikä koskaan tunnu näin
rauhalliselta

lasten levottomat liikkeet,
pieni tyttö kavahtaa ruohikosta
nousevaa savua

näkisin samoin silmin
uskoisin yliluonnollisen läsnäoloon

väriskaalat valkeasta kobolttiin

taikavalotanssijoita

avaruudessa ei voi hengittää

allani on avaruus
hämmennän sormilla tähtisumua
heittelen pintakerroksia
sekaisin toistensa kanssa

enkä näe mitä syvällä tapahtuu
mutta voin kuvitella
sen sata ihmiselämää

jossakin
toisessa
todellisuudessa


haluan kirjoittaa rakastamisesta
joka on niin älyttömän suurta
ja järjetöntä

sellaisesta joka päättyy hyvin
tai siihen että kaikkia sattuu


haluan keskustella järvien kanssa
vielä monena syksynä

monena keväänä
hypätä veteen laiturilta
vaikka pelkään pohjamudissa
piileviä kaloja


älkää viekö minua pois rannasta,
olen rakentanut talon sinne
missä saan uittaa jalkojani

niin että varpaita paleltaa

kääntöpuoli

minussa on se

toinen puoli

tahtoisi huutaa totuuksia

jos kestäisi seuraukset

loukkaantuneet katseet ja

syvän hiljaisuuden

sähköistyvän ilmapiirin

katson itseäni

ajattelen olevani paha

nauran asioille

jotka kerran olivat suuria kipukohtia

asioille

joille ei saisi nauraa,

joista ei kuuluisi laskea leikkiä

asioita joita

ei vain sanota

teen silti niin

piittaamatta seurauksista

maalailen ihmisistä kuvia

joita myöhemmin voi olla

vaikea rikkoa

minussa asuu  

ihmisluontainen pahansuopuus

tahto nauraa muiden heikkouksille,

näyttääkseni itse paremmalta

anteeksi siitä,

anteeksi

pitkospuupolku

kerran minä päätin

rakastaa maailmaani vaikka

sitten aivan yksikseni

vaikka kukaan ei tuntisi tarvetta

levittää kanssani käsiä pitkospuilla

silloinkin

taisi olla syksy ja järvi

joskus toivoisin olevani yhä lapsi

en tahtoisi vielä

ymmärtää näin paljoa

sietämätöntä kasvaa

nähdä logiikan heikkous

vanhoissa suosikkielokuvissa

(tai makoilla lattialla

yokoepaniikissa)

onneksi tulee uusia hetkiä,

uusia rakkauksia

lisää kauniita syksyjä niiden raskaiden tilalle,

ei ehkä uutta lapsuutta

tai samaa luottamusta

viattomuutta

mutta

jotain mihin tarttua

ehkä

pohjanoteeraus

ei, en tahdo kertoa

siitä että itkin maantieteen tunnilla

alkaa olla jo liian hajottavaa

vajota näin alas

oppi on mennyt perille

viisi päivää, viisi päivää

aikaa heittää järkensä

vihaan tätä tunnetta;

en jaksa näyttää tarpeeksi ihmiseltä

paetakseni kaduille

mutten jaksa näitä neljää seinää

yhtäkään yo-vihkoa

kolmoskurssin toivottomia

tulevaisuuskuvia

anteeksi etten aina jaksa

sammuttaa valoja huoneesta

ja anteeksi etten voi tehdä enempää

sademetsien puolesta

anteeksi etten muista oikeaa prepositiota

ymmärrä jokaista lukemaani virkettä

tai muodosta täydellistä

passiivirakennetta

jos ensi viikolla saan eteeni kokeita

joista en ymmärrä sanaakaan

itken ensin kolme tuntia

ja salista lähdettyäni hajotan paikkoja

jumalauta, YTL,

pohdin jo suomen sivulauserakenteita!

käännän mielessäni ruotsiksi

kaikkien laulujen sanat

enkä voi tehdä enää yhtään mitään ajattelematta

sen maantieteellistä

merkitystä

Orivesiviikonloppu

keskiarvoisesti olisin tänään

Helsingin tulvivilla kaduilla

mutten ole

nukun yksi kahden hengen huoneessa

sen seinillä

kummallisia varjoja

ja jos satoikin

en tiedä

suljin verhot, laitoin ovet kiinni

etten kuulisi ulkopuolisia ääniä

että lukisin koko päivän

kuin heikkopäinen

ruotsia, maantiedettä

viimeistä viikonloppua –

täällä kun ajaa pyörällä

ei tarvitse pelätä allekävelijöitä

voin viilettää rauhassa alamäessä

törmäilemättä

japanilaisturisteihin

hiljaisuus

ihmisvaje

täällä ei ole pakko

kommunikoida jos ei huvita

kun puhelinkin on äänettömällä

työpöydän laatikossa

vapaudesta ja vastuusta

kai tätä voisi kutsua vapautumiseksi;

että yritän pestä käteni

luonnonvarojen kuluttamisesta

tehotuotannosta ja yksityisautoilusta

koska minulla on

vapaus valita -

mahdollisuus nousta linja-autoon

koska minulla on lukutaito

ja turvallinen kotikaupunki

enkä joudu päivästä toiseen miettimään

kuinka tänään pelastan itseni

kun maailmanloppu tulee,

aurinko lakkaa toimimasta tai

kivi antaa periksi liian painon alla

haluan kyetä katsomaan itseäni silmiin:

ainakin minä yritin,

ainakin tein parhaani

maailma on niin kaunis

haluan olla

sille tarpeeksi

saksan kieliopista

oi saksan kielioppi,

petit minut kurjasti tylsällä passiivillasi

kuinka pelkään oppivani inhoamaan keväällä

akkusatiiveja, datiivia

sekä kaksoisinfinitiivin perimmäistä ideaa

ja voi rakkaat saksalaiset

onko pakko keksiä niin monta

samankaltaista verbiä

eihän näitä opi hullukaan

erottelemaan

toisistaan

toisinaan heitän kirjat seinään ja huudan:

pitäkää passiivinne!

pitäkää partisiippinne

ja konjunktiivin perfekti!

enhän edes tahtoisi oppia kieltä

jossa isolla kirjoitetaan muutakin

kuin erisnimet

tai virkkeen alkusanat

-

hetken päästä

poimin kirjat lattialla

jokin tässä on silti niin mielenkiintoista

absolutistit on niin tylsiä

en välitä katsella maailmaa

lasittunein silmin

tai suodattaa tunteita alkoholin läpi

jos se tekee minusta tylsän niin tehköön

sillä minulla on hauskaa

olen onnellisempi kuin ikinä

onnellinen vain kun saan lukea

kävellä ulkona

puhua vierailla kielillä

tanssia keikoilla

polkea niin lujaa kuin jalat kantavat

puristaa kädestä ystävää

maata lattialla kirjoittamassa päiväkirjaa

laittaa vegaaniruokaa

päiväunikoomailla

haaveita hienosta tulevaisuudessa

jossa minua ei edelleenkään kiinnosta

mitä muut oikein ajattelevat

parhaissa juhlissa

tarjotaan teetä ja keskusteluja

löytöretkeilyä

välissä veden ja ratakiskojen

tämä soramonttu on ovelasti piilossa

istun kivikossa

seurana pienet hämähäkit

vilistävät koloihin pakoon viileyttä

löysin tänne

liian myöhään;

kohta on talvi eivätkä

renkaat kuljeta lumella

ja kevään alkaessa olen

kaukana täältä

olisi pitänyt olla pyörä

heti alusta asti

kuinka monta hetkeä olisin voinut viettää

kuunnellen ohikiitävää junaa

liottaa sormenpäitä vedenpinnassa

varokaa katolta putoavia abeja

nyt olisi aika

syödä paniikissa kynnet lyhyiksi

lukea koko sanakirja kannesta kanteen

ja hypätä alas kattotasanteelta

no,

totuus on se ettei edes pelota

ehkä kahdentoista tunnin kuluttua

jalat viimein tärisevät allani

kielistudiossa

jos vain saisin nimeni

oikeaan reunaan

mustaisin oikeat pallukat kokelasnumerossa

enkä kirjoittaisi kieleksi tällä kertaa

metsänenetsi, pitkä oppimäärä

ja jos YTL on armollinen,

kaiken pitäisi sujua

ehkä ihan hyvin

säälittävä syksy

sinun olisi kuulunut tanssittaa minua

tulla vastaan rautatieasemalle

kuunnella kuinka puhelimessa selitän

pelkääväni lautakuntaa

nyt en voi edes soittaa sinulle

kysyäkseni mitä kuuluu

totta kai se tuntuu pahalta

mutta silti

niin järjettömän turha itkeä

silmiä päästään linja-auton takaosassa

tai kirjoittaa aiheesta runoja

rajaton kaupunki

nyt kun ovat poistuneet
iän ja pelkojen piirtämät
rajalinjat
kaupunki näyttää avoimelta

lauantai on suuria mahdollisuuksia

uskallanko astua sisään
uskallanko kävellä kaksi senttiä korkeammalla

ehkä kaikki alkoi
kun leikkasin tukkani
tai tajusin olevani väsynyt
väistämään jatkuvasti katseita

tänä iltana voisin haastaa itseni;
uskallanko hymyillä vastaantulijoille?

bussissa nukkumisen tärkeydestä

joskus ei tarvitse kuin hetken unta
sateen taustaääniä
moottorin tasaista hyrinää

sumeita ajatuksia
lyriikoita joita ei tarvitse tulkita
kieltä jota ei tarvitse päässään
käännellä toiseksi

kaikki tuntuu paremmalta
ajattelen aikaa kahden viikon päähän,

kaikki tuntuu helpommalta
kun ei tarvitse nostaa katsetta
mihinkään suuntaan

eräs arki-ilta

joskus on hyvä jäädä

silloin kun voisi vain olla matkalla

jäädä näkemään puiden keltaisuus

aistimaan viilennyt ilma

painaa kätensä veden pintakalvolle

syntyy rauhallisia iltoja

toinen soittaa viulua

minä juoksutan sormiani pitkin

sanakirjan ohuen ohuita lehtisiä

ei ole kirjoituksia

ei ole koulua

vain me kaksi jotka asumme

tässä sekaisessa huoneessa

kahdeksantoista

miksi maailmassa on paljon pahaa

ja olo silti niin jees?

se ei aukene minulle

eikä mikään muukaan

tänään auennut

olisiko sitten ollut

tarkoitus

tiedän vain

että olen yhtä tyhmä kuin eilen

tai kaksi vuotta sitten

jolloin valvoin kaikki yöt kolmeen

itkeäkseni väsymystä aamulla

jolloin en käyttänyt takkia

ihan vain koska ei huvita

jotain kehitystä sentään

muutosta ehkä parempaan

vaikka välillä istun itkemässä

niitä samoja vanhoja asioita

joiden yli vain täytyy päästä

uudestaan

uudestaan

jos jokin on varmaa niin se

että kaikki on niin saatanan epävarmaa

täynnä yllätyksiä

kohtaamisia jotka muuttavat

elämänkulkua

käsistä lipuneita tilaisuuksia

joiden perään on kai turha kaivata

tuleehan noita uusia

syysihastuksia

pöydällä on lehtiä lasipullossa

pitkästä aikaa tunnen

hetkellistä mustasukkaisuutta

onpa hassua,

sinulla oli tytön hiukset käsissä

sen, jolle olisin halunnut jutella

sitten kerrot kuinka sanoit

että minut hänen pitäisi tavata

kuinka onnelliseksi voikaan tulla

kuinka hölmöksi voi itsensä tuntea

ulkona on tänään kaunista

jos ei tarvitsisi lukea

ehtisin tutkia maailmaani

kunnolla

ajasta, paikasta toiseen

olisipa nimeni Solveig

ja kotini toisessa ajassa

mielellään

oravannahkayhteiskunnassa

liian vanha prinsessaleikeille

enkä sellainen tahtoisi olla;

 heillähän on velvollisuutensa

joita juuri koetan paeta

mutta tahtoisin metsään

kiven alle

tai puun juurakkoon

hakea vettä lähteestä

lämmittää sormia avotulen yllä

encore, herra Cohen!

rautaportaiden alle musiikki,

kurkin sinisävyiselle lavalle

yleisöön

vanha mies mustassa hatussa

ja ystäväni joka rakastaa häntä

istuu tuolla jossain

eihän tässä mitään voi –

hymy hiipii huulille

en osaa sanoja

nimetä kappaleita

taputan muiden mukana vain siksi

että tuo mies tekee jotain uskomatonta:

onnelliseksi

soittakoon vaikka kymmenen encorea

ja må hon leva

tänään ei mikään mene väärin
yksikään lasi ei hajoa
kahvi ei pala pohjaan tai vesi kiehu
liedelle

sukulaiset saapuvat ajallaan
eikä kukaan eksy
tai aja autoa väärälle paikalle

jaksan nauraa,
äitikin hymyilee
vaikka vihaa järjestää juhlia

keskustelu ei takkua
ei kiusallisia hiljaisuuksia
vaikeita hetkiä
kaikki tuntevat jo toisensa

olen helpottunut
hyväntuulinen

halauksia, kukkia,
kaulakoru, uusia teemukeja
kerrattuja lapsuusmuistoja
ruotsinkielinen onnittelulaulu

mikä parasta
ei tylsiä maljapuheita

nyt ei ole varaa epäonnistua

mistä tänään kertoisin:

hallitsemattomasta itkusta
kuinka minua pyydetään olemaan jotain
mistä en tunnista itseäni

helpoista hetkistä ystävän kanssa
yo-kirjoitusjuttelusta
sen aikana tunnen olevani
lähes normaali

yksinäisestä vartista keittiössä
rinnassa nakertaa kaipaus kuin
toukankolo omenassa
jonka leivoimme piirakkaan

(se tuoksuu ja lämmittää
kylmäsävyisen huoneen)

helpotus:
kaikki kääntyi hyväksi

ahdistus:
mitäpä jos en koskaan tule olemaan tarpeeksi 

kaupunkivalot

hei kaupunkivalot,
rakastan teitä!

kuinka piirrätte kotini rajaviivat
maailmankartalle

en ole tottunut tähän pimeään
sen myönnän;
en osaisi nukkua yön tiheässä kuusikossa

pidän kauniina paikkoja
joita ihmiskäsi ei alista
mutta kuulun sinne missä
paluuliikenne jatkuu aamuviiteen
alkaakseen jälleen ensimmäisten linja-autojen muodossa

hei kaupunkivalot,
te maalaatte minulle turvapaikan

kun talvet ovat kylmiä
lumi syvää

hajotatte suunnattoman kauneuden
rumuudella
johon olen niin kiinnikasvanut
että se tuntuu lähes oikealta