nopeatempoisten päivien jälkeen
paluu arkeen iskee kasvoille,
lyö minut matalaksi
alistaa piileksimään peiton alle
enkä jaksa ajatella
kovinkaan myönteisesti:
onkohan se totta
ettei minusta koskaan enää
tule sitä maailman tärkeintä ihmistä?
kaikilla on jo joku
eivätkä he tiedä tarvitsevansa minua
enkä minäkään tiedä
ketä tässä kuuluisi kaivata
tai mistä unelmoida
turhauttaa,
olo on tahattoman itsetuhoinen
että jos nyt lipeän pitkospuilla
lyön pääni
kaadun jäätävään veteen
ajatus on naurettavan kutkuttava
ainahan sitä voisi
ottaa käyttöön ne vanhat tavat
valvotut yöt
laihtumiskontrollin
mutta mieluummin ei
kuuntelen sittenkin Egotrippiä
uskon tulevaan
siihen että asiat loksahtavat kohdalleen
eikä minun tarvitse
heittäytyä kokonaan onnettomaksi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti