kaiken tämän keskellä haluaisin sanoa:
älä sinäkin katoa elämästäni
mutta se tuntuu vaikealta sillä
minkä me oikein sille voisimme?
niin siinä vain käy,
ihmiset etääntyvät
mikään ei koskaan pysy samana
vuodesta toiseen
ehkä se on hyvä
on päiviä jolloin en siedä ajatuksiani
muistoja sinusta
ja sitä millaisen määrän tunteita ne minussa
herättävät
en silti osaa iloita siitä
että muutat kohta pois
(hitto, sinunhan piti olla kanssani aina)
et ehkä soita minulle koskaan
enkä minä ole tarpeeksi rohkea tarttuakseni luuriin
kun nytkin tunnen itseni idiootiksi kysyessä mitä kuuluu
en koskaan tunne saavani kovin rehellistä vastausta
(Menipä vähän turhan henkilökohtaiseksi ja helposti tunnistettavaksi ehkä, mutta toivottavasti en aiheuta mitään hallaa kenellekään. Sen lisäksi naurattaa, koska olen ollut tänään todella onnellinen ja sitten hetkellisen surullisuuspuuskan takia kirjoitan angstirunon, vaikka voisin kertoilla ratikkamatkasta, letuista, fanityttöilystä tai pakkasilmoista. Art never comes from happiness vai miten se menikään?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti