metroasemalla kohtaan noita
tuttuja menneiltä vuosilta
mikä mahdollisuus on että juuri me
satumme seisomaan yhdessä muuten
niin autiolla asemalla
he tunnistavat,
ainakin luulen niin, nauravat
minulle tai jollekin omalle jutulleen
minä nostan pääni korkealle
annan itseni näkyä maailmalle sillä
ei ole enää syitä piiloutua
he eivät tiedä mistä olen tulossa
mitä teen yksin
kaukana kotoa
eivät tiedä ja veikkaan etteivät
osaa arvata
kuinka pahasti olen juuri sotkenut asioita
ja siitä huolimatta kuljen leuka pystyssä
katson heidän ohitseen ja lävitseen
metron saapuessa suljen silmäni
annan ilmavirran pyyhkiä
minut pois tästä maisemasta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti